Perjantai-iltana pieni 24/7-yhteyspäivän valmisteluporukkamme kokoontui kotiimme vaihtamaan kuulumisia, miettimään seuraava päivän kulkua, ja rukoilemaan.
Muutaman turhautumisen, monen naurunremakan, viikon päätteeseen kuuluvan väsymyksen,kuulumisten vaihdon, tiskipinon ja seinälle kirjatun “ohjelman” sekamelskassa huomasin katsovani olohuoneemme täyttäviä kasvojamielessäni kysymyksiä, ja kiitosta.
Miksi kestää tiskipinot, ja pitkään venyneet illat? Miksi käyttää aikaa johonkin yhdessä niin kauan, jonka yksin tai kaksi saisi kokoon hetkessä? Ja missä vaiheessa näistä ihmisistä oli kuin salaa tullut näin rakkaita sydämelleni?
Yhteyspäivää valmistellessamme ja rukoillessamme sen puolesta, Isä nosti päivän otsikoksi verkostointipäivän sijaan yhteyspäivän, ja armostaan, saimme sitä kokea jo päivää suunnitellessamme.
Perjantai-iltana painoin pääni tyynyyn väsyneenä, mutta sydän entistä tietoisempana siitä, kuinka Jumalan valtakunta ilmenee ihmissuhteiden kautta.
Lauantai vain vahvisti tätä uskoa, ja haastoi minua entistä rohkeammin astumaan ulos uskomuksistani, joissa pelko kuulumattomuudesta tai hylkäämisesti hallitsee aivan liian usein. Isä tuli alas armollaan, hoiti sydämiä yhteisten ylistyshetkien, tarinankerrontojen ja rukousten kautta.
Uusien, ja vanhojen tuttujen kasvojen näkeminen siunasi ja rohkaisi, haastoi astumaan askeleita eteenpäin.
Tarinaryhmissä kaikki saivat jakaa Jumalan kädenjäljistä omassa elämässä, ja kanavissa unelmat saivat tuulta alleen yhteiden sanottamisen, jakamisen ja rukouksen kautta.
Sydämelle jäi kasvava innostus ja odotus, mitä Isä tässä kansassa, tälle kansalle ja tällä kansalla tekeekään!
