Asuin kesäkuun verran noin kahdentoista muun ihmisen kanssa samassa ympäristössä. Kyseessä oli iso kartanontapainen rakennus ja sen pihapiiri Suomen länsirannikolla. Pyhäranta sijaitsee Rauman ja Uudenkaupungin välissä. Miljöö oli mitä ihanin, pieni hiekkaranta, kaunis päärakennus, useampi sauna, paljon tilaa, luontoa ja rauhaa.
Kesäkuun mittaan keskusteluja käytiin muun muassa siitä, miten voisi parhaiten olla avoimesti osa ympäristöä. Tavoitteena ei siis todellakaan ollut olla mikään sulkeutunut luostariyhteisö, vaan enemmänkin ryhmä ystäviä, jotka viettävät kesää yhdessä. Osa porukasta kävi töissä lähikunnissa ja loput viettivät aikaansa miten parhaiten taisivat: pieniä kunnostustöitä ja projekteja tehden, lueskellen, piirtäen tai askarrellen, ongella, kävelemällä lähimpään kauppaan ostamaan jäätelöä, juttelemalla pihakeinussa tai viettämällä aikaa lasten kanssa. Suunnitelmana oli myös kehitellä jonkinlaista yhteistä rukousrytmiä päiviin. Sitä sitten haettiin yritysten ja erehdysten kautta, toisinaan vietettiin enemmän aikaa rukoillen ja toisinaan vähän vähemmän, joskus Isä meidän rukous ja joskus aikaa maalaten ja hiljaisuudessa.
Meidän kahdentoista pysyvämmän asukkaan lisäksi kyläilijöitä oli useampaankin otteeseen, tuttuja eri puolelta Suomea ja maailmaa, joten elämää ja jakamista riitti. Pyhärannan aikana opin myös uusia asioita vieraanvaraisuudesta ja ruoan hankkimisesta ja valmistamisesta isommalle porukalle, ihan käytännön tasolla.
Melko pitkälti kaikki paikalla olevat söivät arkisin yhdessä aamiaista, lounasta ja päivällistä. Se kokosi hyvin ihmiset yhteen puuhistaan. Sanonta siitä, että keittiö on kodin sydän, oli ihan totta myös Pyhärannassa. Vuorotellen kukin laittoi ruokaa koko porukalle, ja monesti keittiöön tuli istuksimaan ja juttelemaan muitakin, välipalan perässä tai läpikulkumatkalla ulos. Pari kertaa grillasimme ruokaa rannassa ja teimme erilaisilla kokoonpanoilla pieniä tutustumisretkiä lähiseuduille.
Mielenkiintoisinta Pyhärannan ajasta teki se, että mukana oli ihmisiä erilaisissa elämäntilanteessa. Opin paljon ihan vain olemalla mukana arkipäivissä. Kummasti tuli perspektiiviä siihen, millaista elämä kahden pienen lapsen kanssa mahtaa olla, ja kuinka eri tavoilla asioita ylipäätään voi hoitaa ja ajatella.
Ihmisiin syntyy erilainen suhde, kun heidän kanssaan nukkuu samassa pihapiirissä, syö yhdessä aamupalaa ja on samassa ympäristössä. Miksi, sitä en osaa sanoa, mutta joka tapauksessa se tuntuu kotoisalta ja on oikeastaan ihan käytännöllistäkin. Enemmän silmäpareja vahtimaan lapsia, enemmän käsipareja tekemään asioita, monipuolisempia lahjoja käytettävissä, ja useampi sydän etsimään Jumalan tahtoa. Ehkä Jumala oli oikeassa luodessaan ihmisen ja sen jälkeen sanoessaan, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin.
0 vastausta